Antroposofia, lääketiede ja tutkimus
Gyllenbergin säätiön XV symposium "Research in anthroposophical medicine" Hanasaaressa 29.-31.10.1998
Pekka Louhiala (Suomen lääkärilehti, 1998, 36/98 vsk 53: 4274-5).
Gyllenbergin säätiön XV symposium Research in anthroposophical medicine järjestettiin Hanasaaressa 29.-31.10.1998. Kysymyksessä oli kaikkien aikojen ensimmäinen englanninkielinen kokous, jonka aiheena oli tieteellinen tutkimus antroposofisessa lääketieteessä. Saksankielellä samoja asioita on käsitelty aikaisemminkin antroposofian vahvoilla alueilla Sveitsissä ja Saksassa. Nyt pidetyn symposiumin tarkoituksena oli tuoda antroposofisen lääketieteen ja koululääketieteen edustajia yhteen pohtimaan sitä, onko tavanomainen tutkimustyö ylipäänsä mahdollista antroposofiasen lääketieteen menetelmien suhteen, ja jos se on mahdollista, miten sitä tulisi toteuttaa. Noin sadan osanottajan joukossa oli viitisentoista suomalaista lääkäriä, jotka edustivat hyvin erilaisia aloja ja näkemyksiä. Mukana oli myös paljon suomalaisia antroposofeja, jotka eivät ole lääkäreitä. Esitelmöitsijöiksi oli kutsuttu antroposofisen lääketieteen huippunimiä lähinnä Keski-Euroopasta. Koululääketieteen tutkimusta edusti kaksi huippuepidemiologia, Olli Miettinen ja Alvan Feinstein.
Lääketiedettä on vaikea määritellä. Antroposofista lääketiedettä on vielä vaikeampi määritellä. Jälkimmäisen edustajat painottavat sitä, että antroposofisen lääketieteen harjoittajalla tulee aina olla tavanomainen lääkärin koulutus, jota hän sitten täydentää muilla opinnoilla. Kysyin englantilaiselta antroposofilääkäriltä Michael Evansilta, pitääkö potilaan ja lääkärin olla antroposofeja, jotta hoito olisi mahdollista. Hän vastasi, että potilaalta ei edellytetä kuin avointa mieltä, lääkärin sen sijaan täytyy ainakin jossakin määrin omaksua myös asianomainen maailmankatsomus. Tämä tuntuukin ilmeiseltä, kuinkapa muuten lääkäri ryhtyisi määräämään antroposofisia homeopaattisia lääkkeitä tai eurytmiaa.
Antroposofisen lääketieteen piirissä on kova halu saada yleisempää hyväksyntää annetuille hoidoille. Tämä tuli esiin useissakin esityksissä Hanasaaressa. Toisaalta todettiin avoimesti, kuinka vaikeaa tavanomaisen tutkimusasetelman toteuttaminen on, kun hoidossa korostetaan eri osien kokonaisvaikutusta, ja vielä potilaat ja lääkärit ovat varsin valikoitunutta joukkoa.
Olli Miettinen ja Alvan Feinstein aloittivat symposiumin pohtimalla interventiotutkimuksen lähtökohtia ja niitä haasteita, joita vaihtoehtohoitojen arviointi asettaa. Molemmat olivat läsnä koko symposiumin ajan ja osallistuivat vilkkaasti keskusteluun kommentoiden maltillisesti mutta tinkimättä hiukkaakaan siitä tieteestä, mitä edustavat. Feinstein esittämiä haasteita vaihtoehtohoitojen tutkimukselle olivat seuraavat: 1. Tulisi demonstroida juuri niiden potilaiden joukko, jotka saattaisivat hyötyä ko. terapiasta. 2. Tulisi huomata, että lumereaktio voi tapahtua myös lääkärissä eikä ainoastaan potilaassa. 3. Jos potilas on näyttää saaneen apua hoidosta, mikä oli se hoidon komponentti, joka sai tämän aikaan? 4. Tutkimukset tulisi suunnitella siten, että myöhemmissä tutkimuksissa voidaan todentaa tai kumota havainnot. 5. Tulisi tunnistaa ne potilaat, jotka voivat saada vakavaa haittaa tehokkaan tavanomaisen hoidon laiminlyönnistä.
Feinsteinin haasteet ovat tärkeitä - ja kovia. Jos lääkäri on vakuuttunut jonkin hoidon tehosta - oli se sitten tavanomainen, vaihtoehtoinen tai täydentävä - myönteisiä tuloksia on helppo nähdä. Jos potilaankin ennakkokäsitys hoidosta on voimakkaan myönteinen, hoidon tehottomuutta voi olla hyvin vaikea nähdä tai myöntää. Nämä seikat koskevat tietenkin mitä tahansa hoitoa, eikä antroposofinen lääketiede ole tässä erityisasemassa. Feinsteinin kolmas haaste on erityisen ongelmallinen, koska antroposofinen lääketiede korostaa kokonaishoidon tehoa, jossa minkään yksittäisen komponentin vaikutusta ei voida erotella. Tämän haasteen suhteen kokouksessa oli kahdenlaista ilmaa: toisaalta korostettiin tätä kokonaisvaikutusta, toisaalta esiteltiin tutkimushankkeita, joissa pyritään todentamaan juuri jonkin erityisen komponentin, tavallisimmin lääke- tai rohdosvalmisteen vaikutusta.
Saksalaiset lääkärit Gunver Kienle ja Helmut Kiene esittelivät kokouksessa tavanomaisen interventiotutkimuksen problematiikkaa. Edellinen pohti ansiokkaasti plasebo-käsitteen ongelmallisuutta. Esityksen otsikko kysyi, onko lumevaikutusta olemassakaan, ja Kienle päätyi lukuisiin vaihtoehtoisiin selitysmalleihin, jotka voivat selittää havainnot paremmin kuin yksi epämääräinen ja vaikeasti määriteltävä käsite. Erityistä kritiikkiä sai se yleinen käsitys, että millä tahansa hoidolla on 30-35% lumevaikutus. Helmut Kienen esityksen aiheena oli se, voidaanko yhden tapauksen perusteella tehdä johtopäätöksiä kausaliteetista. Esimerkkinä Kiene kertoi pienen autistisen pojan musiikkiterapiasta, jossa hoidon vaikutukset olivat suoraan kuultavissa terapiaistunnoissa tehdyistä nauhoituksista. Avoimeksi jäi kuitenkin se, miten yhden tapauksen perusteella voitaisiin päätellä kausaliteettia potilaan saatua esimerkiksi homeopaattista hoitoa.
Näitä metodologisia esityksiä seurasi antoisa keskustelu, jossa Miettinen ja Feinsteinkin antoivat tunnustusta Kienlen ja Kielen kritiikeille. Nykyisin vallalla oleva satunnaistetun kokeen ihanne on johtanut RCT-ismiin (RCT = randomized controlled trial) ja muiden tutkimusmetodien aliarviointiin. Feinstein huomautti lopuksi, että oli metodimme mikä hyvänsä, havaintojen tulisi olla toistettavissa, jotta kausaliteetista voidaan esittää yhtään mitään.
Musta-valkoajattelu on tavallista sekä koululääketieteen että sen vaihtoehtojen parissa. Jälkimmäisten edustajat esittävät koululääketieteen usein biologiaa yksipuolisesti painottavana reduktionistisena oppina, jossa ei ole sijaa kokonaisnäkemykselle ihmisestä. Koululääketiede on kuitenkin niin laaja ja hajanainen ala, että senkin rajaaminen on hankalaa.
Omassa esityksessäni pohdin tätä rajankäyntiä ja lääketieteen olemusta yleisesti. Koululääketieteen vaihtoehdoille annetut nimet ovat kuvaavia: täydentävästä tai vaihtoehtoisesta lääketieteestä puhuvat suhtautuvat asiaan eri tavoin kuin ne, jotka puhuvat uskomuslääketieteestä.. Eräs tapa määritellä koululääketiede on todeta sen olevan yksinkertaisesti sitä, mitä lääkärikouluissa kulloinkin opetetaan. Tästä seuraa välittömästi, että suomalainen koululääketiede on hieman erilaista kuin ruotsalainen, vielä enemmän erilaista kuin saksalainen jne. Yhtä lääketiedettä ei siis olekaan. Tieteen kriteereihin kuten kriittisyyteen, toistettavuuteen ja julkisuuteen vetoaminenkaan ei auta, lääketiede kun on paljolti käytäntöä, jossa muut kuin tiukan tieteelliset tosiasiat vaikuttavat. Lääketieteessä (medicine) on vielä erityinen moraalinen komponentti, joka tekee sen päämäärän erilaiseksi kuin tieteellä (science) yleisesti on.
Mikä oli symposiumin lopputulos? Onnistuiko antroposofisen lääketieteen ja koululääketieteen kohtaaminen? Voidaanko antroposofisessa lääketieteessä tehdä tutkimusta, joka olisi hyväksyttävissä myös koululääketieteen piirissä?
Ensiksi, symposium oli yleiseltä hengeltään rakentava ja onnistuneempi kuin osasin etukäteen odottaa. Puheenvuorot olivat maltillisia puolin ja toisin. Halua metodisesti kestävään tutkimukseen on kovasti, ja eri puolilla maailmaa onkin käynnissä useita tutkimuksia, joissa antroposofista hoitoa verrataan tavanomaiseen hoitoon. Näissä tutkimuksissa on mukana myös koululääketieteen edustajia. Hanasaaressa esiteltiin useita hankkeita, mutta valitettavasti nämä ovat kesken, eikä tuloksia ollut esittää.
Toiseksi, ongelmat ovat kuitenkin suuria. On eräässä mielessä koko ideologian vastaista tehdä tutkimuksia, joissa varioidaan vain yhtä hoidollista muuttujaa - mikä olisi tulosten luotettavuuden kannalta olennaista. Jos taas halutaan tutkia koko hoidon vaikutusta, ollaan metodisissa vaikeuksissa, joiden yli taitaa olla mahdoton päästä.
Kolmanneksi, antroposofisen lääketieteen taholta tuleva koululääketieteen kritiikki on syytä ottaa vakavasti. Vaikka biologisointi ei ehkä kuvaakaan useimpien lääkärien arkista työtä, on se lääketieteen yleisessä keskustelussa kovin hallitsevassa asemassa. Plasebon käsitettä käytetään löysästi ja kontrolloitu koe on ehkä saanut liian hallitsevan aseman metodisessa ajattelussa.
Neljänneksi, minua jäi askarruttamaan antroposofisen maailmankuvan vaikutus hoitoideologiaan. Symposium keskittyi tutkimuksen ongelmiin ja ideologista puolta ei juuri käsitelty. Antroposofit vastustavat esimerkiksi rokotuksia sillä perusteella, että tietyt lastentaudit ovat hyväksi lapsen kehitykselle. Tuhkarokko voi olla ankara tauti, mutta silti lapselle hyväksi. Jos joku antroposofi-isä tai -äiti tekee tällaisen havainnon lapsestaan, on tätä tietenkin vaikea kiistää. Mutta entä ne kaksi miljoonaa lasta, jotka kuolevat tuhkarokkoon joka vuosi? Tai ne imeväiset meillä hyvinvoivassa Euroopassa, jotka kuolisivat hinkuyskään ilman rokotuksia? On vaikea kuvitella, mihin tiettyjen tautien luokittelu "hyödyllisiksi" perustuu. Jos se perustuu Steinerin kirjoituksiin, tämä pitäisi sanoa ääneen. Jos se taas perustuu Steinerin kirjoituksiin ja "antroposofisten lääkärien laajaan kokemukseen", viimeksi mainitusta tulisi antaa näyttöä. Muussa tapauksessa jää avoimeksi, mitä virkaa meillä lääkäreillä ylipäänsä on.
Viidenneksi, edellisen kohdan varauksista huolimatta on hyvä, että todellista dialogia koululääketieteen ja antroposofisen lääketieteen välillä käydään. Gyllenbergin säätiön symposiumin tavoitteena oli saada aikaan tätä dialogia, ja tässä mielessä se onnistui erinomaisesti. Mikään järjestelmä ei ole valmis tai täydellinen ja potilaiden etu on yhteinen tavoitteemme, oli parantamisen viitekehys mikä hyvänsä.